-
Rahamuistoja: budjetointi, säästäminen, työnteko
Lapsuuden rahakokemukset voivat vaikuttaa älyttömän pitkään siihen, miten suhtaudumme aiheeseen. Miten rahasta puhuttiin omassa perheessä? Miten oma perhe vertautui kavereiden perheisiin? Milloin itse sai ensimmäistä kertaa käyttää rahaa? Miten vanhemmat suhtautuivat rahaan? Oliko raha jotain, joka mahdollisti asioita, vai aiheuttiko raha stressiä ja riitoja?
Budjetointi: Muistan lapsuudestani, kuinka äiti kirjasi menoja mustaan vihkoon. En muista, että hän olisi koskaan esitellyt sitä minulle, enkä tiedä, laatiko hän budjetteja vai kirjasiko vain toteutuneita menoja muistiin. En muista, että hän olisi jatkanut samaa enää silloin kun olin teini-ikäinen. Minulle ei ikinä kerrottu, miten oikeita elämisen kuluja budjetoidaan. Sain pitkälti itse päättää, mihin käytin omat rahani, mutta omilleni muuttaessani olin pitkälti googlen varassa.
Säästäminen: Muistan, kun laitoimme isän kanssa markkoja säästöpossuun, jotta ne voitaisiin viedä pankkiin ja muuttaa euroiksi. Kuvittelin pitkään tämän olleen ensimmäinen rahamuistoni, kunnes sain tietää, että markkoja sai vaihtaa euroiksi vielä 2010-luvullakin. Varhaisteininä minulla oli 300 euron omaisuus, jonka olin säästänyt viikkorahoistani. En pitänyt karkista tai tarvinnut enempää leluja kuin sain lahjaksi, joten looginen ratkaisu oli jättää rahat säästöön. Matkustelu oli vanhemmilleni tärkeää, ja opin pienestä pitäen, että säästämällä talven aikana voi ostaa kesän reissuilta kivoja juttuja.
Työnteko: Molemmat vanhempani kävivät vakitöissä koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Töistä stressattiin, mutta kumpikaan ei missään kohtaa ollut työtön tai esimerkiksi sairauden vuoksi pidempään poissa töistä. Typeristä pomoista ja huonosta työilmapiiristä valitettiin läpi lapsuuteni. Töitä oli pakko tehdä, koska raha, mutta niistä selkeästi ei pidetty. Stressi siitä, miten lomat saatiin sovitettua yksiin, oli jokavuotista. Työpaikka ei ollut jotain, mitä voisi vaihtaa vain, koska ei tykkää nykyisestään. Halusin jo 14-vuotiaana kesätöihin, mutta minua kannustettiin nauttimaan pitkistä kesälomista vielä, kun olisi mahdollisuus. Niistä tulikin nautittua, sillä alaikäisenä työllistyminen osoittautui epätoivoiseksi yrittelyksi.
Millaisia muistoja budjetointiin, säästämiseen tai työntekoon sinulla on?
Tähänkin tekstiin meni 15 minuuttia.
-
Juoksin puolimaratonin!
Parin kuukauden treeni huipentui, kun lauantaina osallistuin muutaman tuhannen muun tavoin Turussa Paavo Nurmeen. Itkin useaan otteeseen matkan varrella, sillä olin niin fiiliksissä siitä, että vihdoin toteutan vuosia mielessä pyörineen haaveen.
Millaista puolimaratonin juokseminen sitten oli? Kerrataanpa!
Valmistauduin puolikkaalle Helsinki City Runin treeniohjelmalla, josta ehdin tehdä noin puolet ennen maratonpäivää. Treeniohjelmassa mitataan matkan sijaan aikaa. Tuntui mukavalta, että päivän treenin sai etenkin ohjelman alkuvaiheilla tehtyä, vaikka hommaan käytti vain parikymmentä minuuttia. Matkan varrella treenit pitenivät, samoin kuin oletetusti matkakin.
Pari viimeistä viikkoa ennen kisaa tuntui, että yhdestäkään treenistä ei tule mitään. Vaihdoin nopeasti kävelyyn, ja yrittäminen lähinnä ärsytti. Harkitsin jossain kohtaa, olisinko vaihtanut puolikkaasta kymppiin, mutta aikataulusyistä lauantai oli lopulta helpompi kuin perjantai, jolloin vitonen ja kymppi juostiin.
Onneksi en vaihtanut. Siinä kohtaa, kun olin juossut ensimmäiset kymmenen kilometriä, en todellakaan ollut valmis lopettamaan.
Ajattelin etukäteen, että ensimmäisten viiden kilometrin jälkeen tulisi varmaan tuskastuminen siitä, miten paljon matkaa olisi vielä jäljellä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kuljin ensimmäiset noin 12 kilometriä oikein hyväntuulisena, ja puoliväli koitti yllättävän nopeasti.
Sitten tunnelma vaihtui. Seuraavat muutama kilometri olivat lähinnä vitutusta. Ainoa, mikä lohdutti, oli se, että vastaan tuli toista kertaa 21km lenkkiä juoksevia maratoonareita, ja minä hoin itselleni, että minun ei tarvitse tehdä tuota.
Viimeiset muutama kilometriä olin hyvin väsynyt. Varpaisiin sattui (veikkaan, että lenkkarini olivat vähän naftit) ja tiesin saaneeni ainakin yhden rakon, mutta muuten kehossa tuntui hyvältä. Nilkat tai polvet eivät ilmoitelleet itsestään, lonkankoukistajat kylläkin. Reitti kulki Turun keskustasta Ruissaloon ja takaisin, ja paluumatkalla ympärillä oli hirveästi kaupunkilaisia viettämässä tavallista lauantaipäiväänsä. Kaikki hurrasivat ja kannustivat, mikä tuli siinä kohtaa erityisen tarpeeseen.
Hölkkäsin maaliin ja aloin jälleen itkeä. En missään kohtaa epäillyt, ettenkö pääsisi perille, mutta tuntui silti älyttömältä olla maalissa. Sinne pääsy ei sitä paitsi ollut itsestäänselvää: näin useita, joita kärrättiin ambulanssiin. Päivä oli varsin lämmin, ja huomasin, että keskittyminen ei joka hetkessä tahtonut riittää. Tuntui hassulta miettiä, että matkan päättyminen oli koko ajan käytännössä yhden varomattoman askeleen päässä.
Nopeudessani ei ollut kehumista, mistä en ylläty. En todellakaan juossut koko matkaa, mutta selvää oli, että koko ajan on edettävä. Se tuntui symboliselta: ehkä en olisi perillä ensimmäisenä, mutta tekisin parhaani, että ylipäätään pääsisin maaliin. Nyt minulla on myös aika, jota voin koittaa seuraavalla puolikkaalla parantaa – ehkä jo tänä vuonna!
Tähänkin tekstiin meni 15 minuuttia.
-
Tyyli
“Jos näkisin sut kadulla niin varmasti kääntyis pää!” eräs poka huudahti minua ylistäessään.
Epäilenpä. Todennäköisesti minua ei edes huomaisi. Suuri osa horojen viehätysvoimasta perustuu lopulta kontekstiin. Kaupungilla kulkiessa emme erotu muusta massasta.
Toisinaan huomaan kadehtivani Kurtisaania siitä, miten itsevarma, kuuma ja tyylikäs hän on. Hänellä on liehuvat aamutakit, kiiltävät steikkarit ja kasapäin pitsihepeniä. Hyvähän se on olla tyyli-ikoni, kun ei tarvitse pukea juuri mitään päälle. Kun hän laittaa hiuksensa pois tieltä ponnarille, hän tekee sen pilke silmäkulmassa ja näyttää viisi kertaa paremmalta kuin minä sotkunutturassani.
Epäreilua verrata itseään johonkuhun, joka ei edes ole ihan oikea ihminen.
Pukeutumiseni on osittain suojaväri. Tuntuu hyvältä, kun minuun ei kiinnitetä ylimääräistä huomiota silloin, kun en sitä itse halua. Pidän siitä, että minut siviilityöelämässä tunteva tuskin kuuna päivänä arvaisi, mitä kaikkea tuhmaa teen silloin, kun en ole palkkatöissä. Nyttemmin olen silti miettinyt, miltä tyylini näyttäisi, jos antaisin itselleni luvan muokata sitä näyttävämmäksi. Huomaan haaveilevani jopa – krääh! – kynsien laittamisesta, vaikka yleisesti ottaen olen äärimmäisen laiska ja haluton moiseen.
Mutta ken tietää, ehkä Kurtisaanin vaatteille voi löytyä käyttöä myös työaikojen ulkopuolella. Välillä on ollut ihana vetää stay-upit jalkaan ihan tavallisena (horoiluvapaana) arkipäivänä.
Tähänkin tekstiin meni 15 minuuttia.
-
Kuluttaja
Tykkään ajatella, että en ole erityisen aktiivinen kuluttaja. Ehkä jollain tasolla se on tottakin: on monia asioita, joihin en raaski, välitä tai halua käyttää rahaa. Olen silti kaukana minimalistisen buddhalaismunkin ihannekuvastani.
Kulutan teetä, paljon. Ei ole mitenkään perusteltua, että kotonani on noin kahtakymmentä erilaista laadukasta teetä. Kulutan myös teehuoneiden penkkejä. Taloudellisesti olisi järkevämpää olla kotona ja juoda niitä pariakymmentä teetä, joista on jo maksanut, mutta enpä minä teehuoneita bisnesmielessä koluakaan.
Kulutan aikaa. Kulutan aikaa somessa, uutispalveluissa, puhelimella. Puhelinaikatavoitteeni on jämähtänyt 3,5 tuntiin, koska en ole pystynyt vielä vetämään kokonaista kuukautta ilman, että se olisi ylittynyt. Kulutan aikaa sisällä homehtuen, kivallakin säällä. Kulutan aikaa työpuhelimen vieressä päivystäen. Välttelen toimeen tarttumista, ja useimpina päivinä kirjoittaminen jää iltaan, koska jotain tärkeämpää on riittänyt aamukasista iltaysiin. Kulutan aikaa tehden enemmän töitä kuin minun tarvitsisi. En tiedä, pitäisikö asia hyväksyä vai pitäisikö siitä pyrkiä pois. Ehkä juuri nyt on ihan hyvä näin.
Kulutan paperia tekemällä kerta toisensa jälkeen samat laskelmat sijoitusvisioistani ja tulevaisuuden tuloistani. Turhaudun siihen, että se on yhä minulle luontevin visuaalisehko tapa hahmottaa tulevaisuutta. Tiedän, että numerot ovat vain mallinnos asioista, joilla on oikeasti merkitystä, eivätkä edes paras tarkoituksessaan. Vähän kuin laatikko, jonka Pikku Prinssin kertojahahmo piirsi, kun ei osannut piirtää täydellistä lammasta. Hän piirsi laatikon ja ilmoitti, että lammas on sen sisällä ja juuri sellainen kuin Pikku Prinssi haluaakin. Minä piirsin korkoa korolle -kaavion ja ilmoitin, että jossain sen sisällä on leppoisa elämä vapaana kirjailijana, juuri sellainen kuin haluankin.
Kulutan energiaa valittamalla tyhjästä, välttelemällä hetkeen pysähtymistä ja ärsyyntymällä asioista, joita en muista seuraavana päivänä.
Mutta onko kaikki kuluttaminen negatiivista? Tuhlailua, kyvyttömyyttä keskittyä olennaiseen, tyytymättömyyttä?
En tiedä, mutta olen onneksi myös monien kivojen asioiden kuluttaja. Kivojen asioiden joukossa kulutan ainakin liukuvoidetta, äänikirjoja ja niitä teehuoneiden penkkejä. Kulutan aikaa sienestämällä, käymällä antoisia keskusteluja tärkeiden ihmisten kanssa, lenkkeilemällä ja kirjoittamalla. Kulutan koko ajan enemmän aikaa iloitsemalla niistä hetkistä, jolloin valitsen oikein, sen sijaan, että keskittyisin vain niihin, jolloin valitsen väärin.
Kirjoitusharjoitus: Mitä kulutat? Millainen kuluttaja olet? Mihin aikasi, rahasi, energiasi kuluu?
Tähänkin tekstiin meni 15 minuuttia.
-
Kirje minulle
Hei söpö,
taitaa olla niin, että lapsimietinnät toistuvat tästä lähin vähintäänkin silloin tällöin. En osaa sanoa, jatkuuko aiheen pallottelu vuosia, vai löydätkö rauhan jostakin valinnasta jo tämän vuoden aikana. Toivoisin, että osaisit olla itsellesi lempeä.
On ymmärrettävää, että aihe herättää monenlaisia tunteita. Ajatus lapsen haluamisesta on varmasti pelottava, jos on rakentanut elämänsä sen oletuksen varaan, että ei koskaan haluaisi lapsia: Miltä kaikki sitten näyttäisi? Saisinko muilta ihmisiltä tukea? Riittäisivätkö rahat? Ehtisikö enää koskaan tekemään mitään omia juttuja?
Toisaalta voi olla outoa miettiä, mitä jos ei haluakaan lasta. Riittääkö kaikki muu tekemään elämästä hyvää ja täyttä, kun enemmistö ympärillä valitsee lisääntyä? Molempia vaihtoehtoja ei voi saada, ja vaikka voisitkin olla vielä pari vuotta kiireettä lisääntymisaikeinesi, ei se olisi sama kuin se, että vapaata ja lapsetonta aikuisuutta jatkaisi läpi elämän.
Valitsi kumman tahansa, menettää toisen. Sitä on ok myös surra. Voit fiilistellä läpi kaiken sen, mistä jäät paitsi, ja sitä saa myös itkeä. Se ei tarkoita, että valintasi olisi väärä. Et ylipäätään voi tietää, mikä olisi oikea tai väärä valinta. On vain valintoja ja niiden seurauksia.
Ehkä hankit lapsen. Kulutat seuraavat kuukaudet mittaamalla ovulaatioita ja aikatauluttamalla inseminaatioita, arvuuttelemalla, tuntuuko vatsassa jotain tavallisesta poikkeavaa vai eikö sittenkään. Odotat ja jännität kauheasti. Lopulta kaikki päättyy hyvin ja saat syliisi uuden ihmisen, jolla on ehkä sinun silmäsi ja tuntemattoman tanskalaisen spermanluovuttajan nenä. Hän parkaisee ensimmäisen kerran, ja sinä ja puolisosi itkette helpotuksesta. Seuraavat vuodet ovat täynnä huonosti nukuttuja öitä, aikataulujen kanssa säätämistä ja päiväkotiarkeen opettelua mutta myös ennen kaikkea täysin uuteen ihmiseen tutustumista ja hänelle maailman esittelyä. Katsot lastasi ja mietit, miten lähellä oli, että et olisi koskaan tutustunut häneen. Jos olisit päättänyt toisin, häntä ei olisi olemassa, mikä tuntuu käsittämättömältä nyt, kun hän on silmissäsi maailman ihmeellisin olento.
Tai ehkä et hanki lasta. Elämä jatkuu kuten nytkin, kirjoitat, haaveilet kirjoittamisesta, teet enemmän töitä kuin sinun oikeastaan tarvitsisi, ja vietät kiireettömiä viikonloppuja rakkaasi kanssa. Luette toisillenne ääneen kirjoja, juttelette tuntikausia aamupalapöydässä ja käytte iltapäivällä teellä suosikkikahvilassanne. Näette ystäviä, järjestätte illanistujaisia ja makaatte illalla sylikkäin sohvalla katsomassa elokuvia. Haaveilette matkoista, matkustatte, ja nauratte sille, miten kohtuuttoman ihanaa elämänne onkaan. Ihmettelet sitä, mikä kaikki onkaan mahdollista ja mistä kaikesta melkein luovuit tuodaksesi maailmaan uuden ihmisen, ja iloitset siitä, mitä valitsit.
Olisi varmasti ihanaa tietää, että pystyisit valitsemaan nyt yhden, luottamaan siihen, että asiat menevät juuri niin kuin haavelmissasi ne menisivät, ja voisit jättää muut vaihtoehdot omaan arvoonsa. Voi kuitenkin olla, että siihen on vielä matkaa.
Tähänkin tekstiin meni 15 minuuttia.
-
Seksityö ja tauot
Viiden vuoden horourani aikana olen huomannut, että joka kevät koittaa aika, kun ei vaan kiinnosta. Aikoinaan se mietitytti paljon: Lopetanko nyt kokonaan? Mistä tiedän, palaanko enää koskaan hommiin? Uskallanko enää ottaa asiakkaita?
Taukoihin on usein liittynyt muiden kiireiden lisäksi ärsytyksiä, jotka liittyvät joihinkin seksityöliitännäisiin haasteisiin. Yhtenä vuonna luin useita uutisia pk-seudulla liikkuvista väärennetyistä seteleistä, toisena kaikki vouhottivat syyhystä. Tuntui, että ei voisi vähempää kiinnostaa ottaa moisia riskejä.
Epävarmuus siitä, palaanko tauon jälkeen töihin, tuntui hankalalta. Nykyään olen jo niin tottunut horofiilikseni kausivaihteluun, että en jaksa arvuutella asiaa. Tiedän, että hyvin suurella todennäköisyydellä syksyn tullessa alkaa taas huvittaa, vaikka tarkkaa ajankohtaa en pystyisikään arvioimaan.
Useimpina vuosina olen pitänyt taukoa neljä kuukautta, jotta olen voinut luovuttaa verta. Tällä kertaa tauko jäi kuitenkin lyhyemmäksi, joten vuotuinen verenluovutus jää hoitamatta. Sääli sinänsä, mutta ehkä voin luovuttaa sen sijasta plasmaa: siinä rietastelukaranteeni on lyhyempi.
Iloitsen siitä, miten osaan nykyään kuunnella itseäni. Kun keväällä huomaan, että kalenteriin merkitylle keikalle ei huvita lähteä, tiedän, että on aika katkaista duuniputki. Kun sitten enimmät kesähulinat jäävät taakse, varaan kalenteriin mahdollisimman kevyeltä tuntuvan reissun. Välillä lähden kaverin kanssa, välillä yksin, mikä milloinkin tuntuu hyvältä.
Tänä vuonna tauko kesti vain pari kuukautta. Tulin elokuun aluksi tuttuun kaupunkiin, tuttuun kämppään, ja päätin, että jos ei huvita ottaa yhtään asiakasta, voin käyttää vapaapäiväni kirjoittamalla ja kiertelemällä museoissa ja kahviloissa. Maanantaina ja tiistaina otinkin kumpanakin vain yhden pokan, tänään keskiviikkona energiaa ja trafiikkia on ollut jo enemmän. Uuden sesongin startti tuntuu lempeältä.
Vaikka seksityöllä on olennainen merkitys taloudelleni, sitä on hauskinta tehdä silloin, kun taloudellinen paine on keveimmillään. Välillä on hauska lähteä toiseen kaupunkiin sillä asenteella, että jos nyt matkakulut edes kattaisi, niin sehän olisi jo leppoisaa. Sen jälkeen kaikkeen ekstraan on helppo suhtautua ekstrana.
Syksyllä suunnittelen tekeväni kutakuinkin yhden keikan kuukaudessa. Katsotaan, pysynkö suunnitelmassani, vai täytänkö kalenterini hyppelemällä jatkuvasti joka paikkaan. Toivottavasti en, sillä vaikka keikkailu on kivaa, on se myös stressaavaa: päivystäessä on hankala keskittyä muuhun.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Lapset ja eläkekertymä
Vauva-asioita googletellessani olen päätynyt oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelemaan sellaista asiaa kuin eläkekertymä. Olen ymmärtänyt, että kotona lapsen kanssa möllöttäminen vaikuttaa hyvin negatiivisesti kotiin jäävän vanhemman eläkekertymään. Vaikutus saattaa hyvinkin näkyä myös myöhemmin uralla, sillä ilmeisesti tilastojen valossa kotona olleiden naisten palkat pysyvät töihin palaamisen jälkeenkin selkeästi matalampina kuin edes lapsen kanssa kotiin jääneiden miesten palkat. (Lähde: en muista.) Kuitenkin myöhempiä ura- ja palkkavaikutuksia enemmän mietin nyt vanhempainvapaan vaikutusta eläkekertymään.
(Tästä on hassu kirjoittaa, sillä olen hyvin tietoinen siitä, että en ymmärrä a) monistakaan yhteiskunnan asioista enkä b) lapsiperheiden arjesta juuri mitään.)
Laskin, että jos tienaan töissä ja yrittäjänä 40 000 euroa bruttona vuodessa ja jäänkin ensin vuodeksi vanhempainvapaalle ja sitten vuodeksi kotihoidon tuelle, kuukausittaista eläkettä kertyy 30 euroa vähemmän kuin jos pysyttelisin tuon ajan töissä. Nettikeskusteluista päättelen, että tämä on ihmisten mielestä aika paljon.
Ymmärränkö oikein, että tuo tarkoittaa sitä, että jos olisin kaksi vuotta poissa töistä, saisin eläkkeellä kuukausittain 30 euroa vähemmän rahaa (bruttona)? Okei, tuntuu siltä, että en oikeasti ymmärrä mitään, koska jos tuo on totta, niin eläkekertymähän on aivan täysi kusetus.
Jos kotona olemisen vaikutus eläkkeeseeni olisi bruttona 30 euroa kuussa, kuinka paljon minun tarvitsisi sijoittaa, jotta voisin eläkeiässä nostaa vastaavan summan sijoituksista? Eli: paljonko rahaa tarvitsee olla sijoituksissa, jotta voi nostaa bruttona 30 euroa kuussa?
Laskutoimitus on helppo.
x = sijoituksissa oleva määrä
360 e = vuosittain sijoituksista nostettava määrä (30 e * 12 = 360e)
0,04 = sijoituksista vuosittain nostettava osuus (4 % on usein turvallisena pidetty prosentti nostaa sijoituksista)
0,04x = 360 e
x = 360 e / 0,04
x = 9 000 e
Sijoituksissa pitäisi siis olla eläkeiän koittaessa 9 000 euroa, jotta sillä kompensoisi kahden vuoden kotona olemisen vaikutukset eläkekertymään.
Itselläni tuollainen summa on jo tallessa, mutta laskemisen ilosta selvitän, paljonko kuukausittain pitäisi laittaa sijoituksiin, jotta vastaavan summan saisi eläkeikään mennessä kasaan.
Oletetaan, että lapsen kanssa jäädään kotiin 35-vuotiaana ja töihin palataan 37-vuotiaana. Oletetaan myös, että eläkkeelle päästään 68-vuotiaana. Paljonko kuukausittain pitäisi laittaa rahastoon, joka tuottaa 7 % vuodessa, jotta kasassa olisi 68-vuotiaaksi mennessä 9 000 euroa?
x = kuukausittain säästöön laitettava summa
7 % = sijoitusten vuosituotto
31 = vuodet, joiden aikana sijoittaa.
Vastaus: noin 7 euroa.
Samaan lopputulokseen pääsisi, jos vanhempainvapaan ja kotihoidon ajan (eli kahden vuoden ajan) sijoittaisi 50 euroa kuussa. Sen jälkeen ei tarvitsisi sijoittaa enää ikinä ollenkaan, ja eläkeikään mennessä kasassa olisi tarvitut 9 000 euroa.
Olen kuvitellut, että eläkekertymästä murehtiessaan ihmiset miettivät, saako eläkkeellä rahaa tyyliin 300 euroa vai 2 300 euroa kuussa, mutta jos suhteellisen pitkän urabreikin vaikutus on tuo, en käsitä, mitä jengi vatvoo.
Tämä saa pohtimaan muidenkin työtaukojen vaikutusta eläkekertymään. Eräs tuttuni pohti pitkään, jäisikö osa-aikaeläkkeelle sen tultua hänelle mahdolliseksi vai olisiko vielä pari vuotta kokoaikaisesti töissä. Lopulta hän päätyi olemaan vielä pari vuotta kokopäivätöissä, koska osa-aikaisuuden vaikutus eläkekertymään olisi ollut niin suuri. Olisi hirveän herkullista osata laskea, millainen vaikutus sillä olisi ollut.
(Edit: Tarkistin, mikä ero olisi, jos tulotasoni pysyisi samana ja jäisin eläkkeelle 68-vuotiaana vs. 70-vuotiaana. Eroa olisi noin 170 e / kk, mikä tuossa iässä rupeaa olemaan jo ihan olennainen ero. En silti tiedä, olisiko se tarpeeksi jatkamaan pari vuotta ekstraa työssä, jossa ei viihtyisi.)
Tiedän, että moni lapsen hankkimista pohtiva ei ole pystynyt säästämään ja sijoittamaan juuri mitään ennen vanhemmaksi tulemista. Ehkä lapset on hankittu niin nuorena, että rahaa ei ole ehtinyt kertyä. Ehkä työelämään pääsy on ollut odotettua hankalampaa. Ehkä kaikki raha on yksinkertaisesti kulunut elämiseen. Vaikka näenkin oman sijoitusvarallisuuteni loogisena lopputulemana vuosien päämäärätietoisesta etenemisestä, koen olevani kovin etuoikeutettu, kun ainakin osan tulevaisuuden epävarmuustekijöistä voi ignoorata.
Ylipäätään lapsen hankkimisen miettiminen on luonut omalle tilanteelle aivan uutta perspektiiviä. Varsinkin vapaaehtoisesti lapsettomilla ihmisillä on suorastaan epäreilun vähän asioita, joista murehtia. En sano, että kaikkien velojen elämä on helppoa, mutta uskallan väittää, että pelkästään ajankäytön ja raha-asioiden osalta elämä on väkisin helpompaa ilman lasta kuin lapsen kanssa. Alanvaihto? Senkus hakee opiskelemaan! Muutto toiseen kaupunkiin tai maahan? Mikäs siinä! Pakettiautoon muuttaminen? Totta kai! Kyllähän yhden tai kahden aikuisen toimeentulon aina jotenkin järjestää.
Tähän tekstiin meni 30 minuuttia.
-
Vauvakuume?
Tuntuu, että olen elänyt leppoisasti liki kolmekymppiseksi tietäen tasan, mitä elämältäni haluan – ja mitä en halua. Ja nyt, puff, heräsin kesään 2026 ja yhtäkkiä mietinkin asioita, joita en ole ikinä miettinyt. Haluaisinko sittenkin lapsia?
Tunteet heittävät laidasta laitaan. Itken paljon. Itken sitä, millaista olisi, jos en koskaan saisi lapsia. Itken sitä, millaista olisi luopua kaikista niistä jutuista, joita olisi helpointa tehdä ilman lapsia. Itken sitä, millaista olisi, jos lapsellani olisi vaikea kehitysvamma ja minusta tulisi hänen omaishoitajansa. Ns. tosi ajankohtaisia juttuja.
Olen lukenut artikkeleita ja keskusteluja siitä, kannattaako lapsia hankkia. Ne ovat ihan läppää. Ei-lista on rationaalinen ja pitkä: riskit omalle terveydelle, parisuhde kärsii, eläkekertymä kärsii, urakehitys kärsii, vapaa-aikaa ei ole enää ikinä, ei pysty harrastamaan eikä matkustelemaan eikä näkemään ystäviä. Ja sitten kyllä-perustelut: onhan ne ihania hei.
Tuntuu absurdilta, että tällaisesta pitäisi olla varma muutaman vuoden sisällä. Vaikka tiedän, että jengi saa terveitä lapsia vielä nelikymppisenäkin, ajattelen, että jos kolmevitoseksi mennessä en ole toimeentunut, jätän homman joka tapauksessa sikseen. Samalla tuntuu lohdulliselta, että minulla on aikaa miettiä. Ehdin yhä miettiä ihan rauhassakin. Saan miettiä yhdessä puolisoni kanssa.
Ihan tavallinen plussien ja miinusten listaus ei tunnu luontevalta lasta pohtiessa. Sen sijaan olen yrittänyt miettiä, millaista elämäni olisi, jos minulla olisi lapsi, ja millaista elämäni olisi, jos minulla ei tulevaisuudessakaan olisi lasta.
Jos minulla olisi lapsi, elämäni näyttäisi todennäköisesti aika erilaiselta kuin nyt. Muuttaisimme lähemmäs sukulaisten tukiverkkoja. Valitsisimme asuinpaikan koulun perusteella niin, että arki olisi mahdollisimman helppo järjestää. Vakiduunissa liihotteleva puolisoni voisi jäädä pidemmäksi aikaa vanhempainvapaalle. Niiden loputtua minä voisin järjestää työarkeni niin, että lapsi voisi olla vain osa-aikaisesti päiväkodissa. Elämä pyörisi aivan uudella tapaa perheen, suvun ja arkisen lapsiperhepuuhastelun ympärillä. Kuvitelmissani veisin lasta kirjastoon, metsäretkille, opettaisin tunnistamaan sieniä, lukisin valtavan määrän kirjoja ääneen, selvittäisin kaikki ilmaiset ja edulliset lähiseudun lapsiperhetouhotettavat ja tekisin juoksulenkkejä vaunujen kanssa. Tekisin luultavasti nykyistä vähemmän töitä, mutta yrittäisin tehdä palkkatöitä niin paljon kuin mahdollista uusien aikataulurajoitteiden puitteissa. Voisin olla taloudellisesti suht riippumaton ehkä viidenkympin hujakoilla, jos nykyisiin sijoituksiin ei tarvitsisi välissä juuri koskea. Tekisimme silloin tällöin ulkomaanmatkoja, ja ne olisivat eri tavalla ihania kuin matkat, joita voi tehdä ilman lapsia. Opettelisin kirjoittamaan silloin, kun pystyn. Olga Ravnin inspiroimana kirjoittaisin romaanin tekstinpätkistä, jotka ehdin väsätä hakiessani lasta päiväkodista. Tekisin Pikku Kakkosesta kirjoitustuokion ja pärjäisin urhoollisesti vähilläkin yöunilla. Hyödyntäisin seksitöiden arkeen tuomaa joustoa, mutta olisin suuremmassa riskissä joutua tekemään niitä myös sellaisessa tilanteessa, jossa en olisi hommasta erityisen innoissani.
Jos minulla ei olisi lasta, voisin jatkaa elämääni tämäntyylisenä hyvällä lykyllä vaikka kuinka pitkään. Asuisin samassa paikassa kuin nytkin, ehkä jossain kohtaa muuttaisin isompaan kämppään ja hankkisin flyygelin. Minun olisi helppo tehdä töitä vain sen verran kuin koen tarvitsevani, ja talouden miettiminen olisi juuri niin leppoisaa kuin se tähänkin asti on ollut. Työttömyys ei olisi niin paha juttu, voisin opiskella mielin määrin vaikka mitä, ja voisin huoletta lopettaa horoilunkin milloin tahansa. Voisin matkustaa mihin tahansa, toteuttaa puolisoni kanssa kaikki ne seikkailut, joista olemme unelmoineet, ja monta sellaistakin, joita emme ole vielä osanneet edes ajatella. Voisimme hankkia reissupakun ja kiertää Eurooppaa. Ehkä puolisoni voisi jossain kohtaa ottaa sapattivapaata, ja voisimme seikkailla maailmalla vaikka vuoden. Pystyisin kehittymään shibarissa juuri niin taitavaksi kuin haluaisin, kun aikaa harrastamiselle olisi enemmän kuin lapsen kanssa. Voisin kirjoittaa vaikka hyllymetrillisen kirjoja, aikaa kun olisi.
Mitä enemmän ajattelen lapsen kanssa elämistä, sitä helpommalta elämä ilman lasta tuntuu. Olen yllättynyt siitä, miten moni asia tuntuu mahdolliselta myös lapsen kanssa: voisimme reissata, löytäisin yhä aikaa kirjoittamiselle, ja kyllä jotkut asuvat osan vuodesta pakettiautossakin muksun kanssa. Harva asia tuntuu mahdottomalta, mutta niitä saisi jakaa aivan uudella tapaa aivan uuden ihmisen kanssa. Se kuulostaa aika ihanalta. Ja sitten toisaalta: miten ihanaa on, jos sen kaiken saa toteuttaa kaksin oman rakkaan kanssa! Ehkä tätä peliä ei voi kuin voittaa.
Vaikka aluksi olinkin omista ajatuksistani ihan että hyi yäk ei, nyt lapsen hankkimisen perinpohjainen mietiskely tuntuu lempeältä. Olen saanut jakaa ajatuksia läheisilleni ja päässyt kuulemaan myös horokollegoiden mietteitä. On tuntunut arvokkaalta kuulla muiden kokemuksista ja pohdinnoista ja huomata, että en todellakaan ole ensimmäinen, joka näitä juttuja pyörittelee mielessään. Joka tapauksessa alan hyväksyä, että elämäni ei enää koskaan ole sellaista, jossa lapsiasia ei olisi ikinä pyörinyt mielessä. Jos saan lapsen, se mullistaa elämäni. Jos haluaisin lapsen mutta en saa sellaista, se muuttaa jälleen elämääni. Jos totean, että tämä ei kiinnosta muuten kuin pohdiskelun asteella, elän elämääni uudella varmuudella.
Palaan jälleen miettimään kirjoittamista. Jos ajattelen, että se olisi mahdollista lapsen kanssa, miten älyttömän helppoa se on ilman lasta! Kaikki perustelut sille, miksi en kirjoita itselleni tärkeitä asioita joka päivä kahta tuntia, ovat tekosyitä. Ehkä vaihtoehdot ovat nämä: joko hankin lapsen tai ryhdyn vapaaksi kirjoittajaksi.
Entä jos elämä lopulta menee juuri niin kuin on tarkoituskin?
Tähän tekstiin meni 30 minuuttia.
-
Matkalla kohti
Anteeksi mutta miten on mahdollista, että edellisestä tekstistä on melkein kaksi viikkoa? Varmaan siten, että olen vetänyt tukka putkella palkkaduuneja nyt, kun kesälomasijaisille on kysyntää. Olen tehnyt kuukaudessa reilusti enemmän tunteja kuin vakkarit tekisivät, koska olen halunnut kerätä kasaan mahdollisimman ison osan vuoden tienesteistä. Ihan hyvä tekniikka sinänsä, mutta nyt alan olla kyllä todella poikki. Onneksi tämän viikon jälkeen helpottaa oikeasti eikä vain työelämän loputtomalle uuvuttavuudelle naureskelevissa meemeissä.
Muistelen keväistä matkaa, josta tuntuu olevan ikuisuus. Miten olen jälleen jossain sumpussa, jossa en kuvitellut, että olisin enää matkalta palattuani. Tiedän kyllä, että ihmisen stressitasot palaavat lomaa edeltävälle tasolle parissa viikossa loman päätyttyä, mutta en ajatellut, että olisin tässä mielessä ihminen. Olen jälleen huolissani työn riittävyydestä, omasta riittävyydestäni, rahasta ja tulevaisuudesta, vaikka pari kuukautta sitten kaikki oli niin selvää. Miten tässä näin kävi?
Tänään olen viettänyt aikaa taas Jostain Muusta haaveillen, kun työt ovat väsyttäneet. Pitäisikö hakea ensi vuonna ihan eri hommiin? Mutta miksi ihmeessä, kun kyllä tämäkin pyörii ihan ok? Yritän palauttaa itseeni varmuutta, jota tunsin aikaisemmin, mutta mitä enemmän väsyttää ja mitä enemmän murehtii, sitä hankalampaa se on.
Törmäsin blogitekstiin, jossa kirjoittaja kertoi luopuneensa kaikista tavoitteistaan. Hän päätti elää päivän kerrallaan, ja hänelle se näytti tavoitteiden totaaliselta välttelyltä. En samaistu moiseen, mutta löydän itseni jatkuvasti kyseenalaistamasta omia aiempia tavoitteitani. Rahatavoitteet ovat yksi suosikkini, sillä aina kun mietin asiaa hetken pidempään, totean, että elämänlaatuni tuskin paranee merkittävästi, oli minulla sitten säästössä 50 000 euroa tai 60 000 euroa. Valtaosallehan nuo ovat joka tapauksessa ihan ufoja summia, miksi en chillaisi?
Myös kirjoittamiseen liittyvät tavoitteet mietityttävät aika ajoin. Olen pohtinut, miksi minun tarvitsisi saada kirjoja julkaistuksi. Tarvitsenko muiden hyväksyntää ja huomiota? Kaipaako kukaan tekstejäni, kun eivät edes tiedä, mistä jäävät paitsi? Nyttemmin olen todennut, että ainoa järkevä tapa perustella kirjoittaminen itselleen on todeta, että se on itseisarvoisen tärkeää. Se on minulle tärkeää, ja se riittää.
Siinä missä bloggaajakollega luopuu kaikista tavoitteistaan, minä jatkan omien rustailua sinne tänne. Nyt tavoitteenani on kirjoittaa joka arkipäivä 1–2 tuntia riippuen siitä, kuinka paljon muuta hommaa päivässä on. Myös somevälttely jatkuu, ja viikottaiset puhelinaikani ovat keskimäärin 2–2,5 tuntia päivässä.
Näyttää siltä, että asiat lopulta etenevät juuri oikeaan suuntaan, vaikka joka hetkessä siltä ei tuntuisikaan.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.
-
Paperisilppurin leopardit
On hirveää yrittää kirjoittaa iltaisin. Aamuisin fiilis on itsevarman leppoisa, kyllähän minä mitä vain jaksan, mutta en muuten jaksa enää iltakymmenen jälkeen. Olen taas tänään lojunut palkkatöiden vuoksi hirvittävän paljon tietokoneella, ja olo on hyinen. Vaihdoin näytön värisävyn kellertäväksi, jotta silmät rasittuisivat vähemmän, mutta mielen rasitukseen sillä ei ole ollut vaikutusta.
Tänään melkein kehuin tekoälyä. On asioita, joita se helpottaa. Se oikolukee vieraskieliset viestini, uskon pystyväni arvioimaan, mitkä virheet kannattaa korjata. Se auttaa isojen tekstimassojen käsittelyssä. Se ratkaisee ongelmia, joita minulla ei ole aikaa ratkaista. Vähentääkö se stressiä? En usko. Tuntuu, että mitä nopeammin pystyn hoitamaan yhä useammat asiat, sitä kuormittuneempi päivän päätteeksi olen.
Katselen taulua, jossa naivistiset leopardit kiipeilevät tietokonepöydän päällä. Paiskovat näppäimistöjä kokolattiamatolle ja mupeltavat paperisilppurin sisältöä. Meinasin ensin kirjoittaa toivovani, että voisin itse tehdä samoin. Tosiasiassa luulen, että olen nimenomaan tuo roskaa mutustava kissaeläin, paiskaan näppäimistön lattialle vain poimiakseni sen hetkeä myöhemmin takaisin, anteeksi en tarkoittanut sitä, yksi juttu piti vielä hoitaa.
Tämä on nyt leikkikenttäni. Ei ehkä savanni, mutta huonomminkin voisi mennä. Paljon huonommin. Voisin pyytää tekoälyä näyttämään, miten tämäkin hoidettaisiin minua tehokkaammin.
Tämäkin teksti on kirjoitettu 15 minuutin aikarajalla.